palkki
Alokas
~Miss. Autumn Girl~
Posts: 20
|
Post by palkki on Oct 12, 2008 11:50:48 GMT 1
Tällainen ketju son ensimmäinenkin. Eli, laittelen tänne nyt näitä novellejani ja runojani melkeinpä sitä mukaan kun niitä saan tehtyä, kommentti on erittäin tervetullutta tänne, etenkin kaikenlainen rakentava~ o/
Muuta sanottavaa näin aluksi ei taidakaan olla, toivottavasti ihmiset lukevat ja kommentoivatkin. Ja niin, nauttikaa. <3 Ainakin yrittäkää, jookosta?
Aluksi vaikka sitten tuo uusimmainen novellini ja pari hassutusta, ihmeellistä runoa tähän. Ei mitään ihmeellistä, kaikki viimeisen viikon sisällä tehtyjä. Tai ensimmäinen runo eilen ja kaksi viimeistä viime yönä. Khyl.
~~***~~
Little, happy autumnbutterfly
Tärkeä päivä. Hyvin tärkeä. Jännittyneenä odotin, istuin penkillä puun alla. Tulisiko hän tänään, kuten oli luvannut? Edellisten kertojen haaveet olivat kadonneet hänen treeniensä myötä, mutta tällä kertaa hänkin oli luvannut tulla. Katselin haalenevalle taivaalle jolle pilvet näyttivät olevan täysin vieras käsite. Hymyilin pienesti itsekseni.
Lopulta kuulen tutun huudon, nousen seisomaan. Yritän kurkkia joka suuntaan, en näe enää mitään. Miksi ympärillä on pimeää, minne katosi se odotettu, vihdoin koittanut päivä? Vai oliko sitä sittenkään koskaan. Laskeudun varovasti takaisin istumaan, valo palaa luokseni. Näen saman kadun, samat lapset tien toisella puolella, saman kukkapuodin. Katson ovelle kuinka keski-ikäinen mies hakee kukkapuskaa kadulla odottavalle naiselle. Suudelma, askeleet kaikkoavat. Tajuan miten mielessäni kaikuu.
Vilkaisen päälleni kaartuvia puun oksia. Syksyn vaaleat värit, punaruskeasta keltaiseen, ovat vallanneet ympäristöni, ehkä hän ei siksi näkisi minua? Olinko sittenkin kuullut hänen huutonsa aikaisemmin? Astun askeleen kauemmas penkistä, nousten ylös. Käännyn katsomaan puuta, tajuan miten kaunis se on. Ehkä hän ei huomannut minua vaan käveli ohitse, humaltuneena puun kauneudesta. Värit lumosivat hänet, ehkä jättivät pidemmäksikin aikaa katsomaan. Minä näin ulos puun sylistä, mutta kukaan ei nähnyt sen sisään. Miksei?
Aloin haparoivin silmin etsiä tuntomerkkejä. Kadun toisella puolella olevat lapset kuuluivat nauravan minulle, en jaksanut kiinnostua. Kaulahuivini kutitti nenääni, niin tiiviisti se oli kiedottu sen ympärille. En ollut muistanut katsoa peiliin ennen kuin lähdin, aloin panikoida, lopulta aivastin. Tyhjästä ilmestyi käsi, sinun käteni. Se ojensi minulle nenäliinaa, kuiskasi pienen sanan jota en unohda: “Terveydeksi.”
Niiskaisin, nielin kyyneleitä. Olin odottanut tätä kauan, ja nyt itkin kun olit siinä. Huomasit sen, toki. Pehmeät sormesi tanssivat poskillani, kuivasivat kyyneleeni. Ojensit minulle pienet lapasesi, sanoen että minulla mahtoi olla kylmä. Piposi hivutit päästäsi omaani, sotkuisten hiusteni päälle, joista et kuitenkaan sanonut mitään. Mahdoitko nähdä punastukseni lävitse? Nauroit, vastaus oli siis myönteinen.
Ojensin toisen lapasen takaisin, pujotit sen kauniiseen käteesi. Paljaat kätemme kietoutuivat yhteen, lämmittäen toisiaan. Tiesin, ettet ollut valehdellut edellisillä kerroilla kun sanoit ettet päässyt. Ei se johtunut siitä ettet pitänyt minusta, ei sittenkään. Koska nyt olit siinä. Todellisempana kuin koskaan.
~~***~~
Tuskaa, sitäkö koitan kestää
Tulemmeko tekemään huomenna vielä samat virheet, Ne jotka johdattivat meidät tänään Tähän kurjaan tilanteeseen? Otatko opiksi koskaan, Että varkaudesta jää kiinni Ja siitä rangaistaan?
Katson ikkunasta miten aamulla lähdet, Et herättänyt minua Kuten eilenkään. Pihatiellä pysähdyt kuitenkin, Käännyt katsomaan Mitään et kuitenkaan huomaa.
Huulipunan jäljet autosi sivuikkunassa, Pieni hiuskiehkuranippu pelkääjän paikalla. Luuletko että yhtäkään antamaasi katsetta Enää kykenisin luulemaan oikeaksi. Miten ajattelit minun kestää Murtumatta aina seuraavaan päivään?
Eräänä iltana ei sinua enää kuulunut, Puhelimeen et vastannut, Sain aina puhua vastaajalle. Vaikka et enää tunteitasi minulle avoimesti kertonut, Tiesin silti, Yhä sinua rakastin.
Kuinka monta raskasta yötä vielä saisin yksin viettää, Ennen kuin tulisit jälleen hyvän yön suukon antamaan? Kihlasormusta pidän edelleen mennessäni ulos, Ei kukaan saa tietää karanneen antisosiaalin tarinaa. Odotanko vielä toiseen päivään, ennen kuin sinut näen taas?
~~***~~
Hopeakyyneleet - Elämäni kulmakivikot?
Rajattu maailmakaikkeus on se, Mihin pienempinä me tähdättiin. Surullista siitä tekee Ettei koskaan lopulta tiedettykään Mitä meille oltiin alun perin ajateltu tulevaan.
Auringottomat aamut, Sateettomat iltapäivät. Se oli feikkiä, Se oli leikkiä. Sanoitko koskaan silloin tosissasi “Anna onnensuukko oikealle poskelle”?
Sairasta leikkiä, sairaanloista. Katsoitko koskaan minua silmiin kun sanoit jotain pahaa? Ei, puhuit puhelimeen, Luin näytöltä miten paljon vihasit minua. Sinun takiasi puhelinlaskuni olivat olleet aina liian suuret.
Mitä minusta olisi tullutkaan, mietihän sitä, Jos olisin lähtenyt leikkiisi mukaan Vielä kieltojen jälkeenkin? Olisinko enää se joka kuvittelisin, Rakentaisinko itselleni lasikupua Jonka sisälle en ketään päästäisi?
Vedenrannat ovat jäätyneet Siellä missä joskus virrat ystävyydenvireidemme lailla virtasi. Kuvittelinko vain, Oliko se harhaa Jonka vielä eiliseksi joskus kuvittelin?
Sanat ja teot eivät vastaa toisiaan, Kerrot toisille kuinka pahasti olen sinulle tehnyt. He eivät tunne minua, Hyväksyvät sanasi, Koska eivät tiedä… Tasan tarkkaan yhtä pahasti satutit samalla tavalla minua.
Valhetta valheen perään, Oletko koskaan sittenkään puhunut totta? Opetin sinulle kaiken minkä voit, Otit tiedot ja liikaakin. Lopulta vain heitit minut pois. Olin se särkynyt posliininalle sänkysi alla.
Varjot puhuvat puolestaan, En lopultakaan tahtonut sinulle mitään pahaa. Kerroinko koskaan, Sanoinko ääneen Mitä ajattelin tästä tulevan Jos vain… Jos vain Olisit pitänyt itsekkyytesi k u r i s s a edes k e r r a n.
~~***~~
Lasketaan kymmeneen [Hiljaa mielessä]
Oliko kyse vain vuodesta Ehkä toisestakin, Jota et kuitenkaan koskaan Halunnut viettää yksinäisen sielun vierellä?
Vältitkö siksi katsomasta minua silmiin, Koska pelkäsit että tekisin sinusta samanlaisen? Ei, se ei koskaan ollut niin. Miksi? Koska sinä olit se, Joka täydensi minut.
Liitimme kaksi puoliskoa yhteen, Ehkä sittenkin… Läpi kiiltävän yön Katulamppujen loisteeseen Lähdit sinä aamuna tukka kauniisti sekaisin.
Hajamielisesti olit vienyt minun takkini, Omasi ei iltapäivällä enää mahtunut päälleni. Tuoksusi sen hennosta kauluksesta oli kadonnut, Se ei enää ollut omasi.
Yksi virhe johti toiseen, Siitäkö vielä kolmanteen? Erehdyttävästi neljäs oli ratkaisematon, Viides sai sinut jo harkitsemaan.
Kuudennes ehkä oli kaiken pahan alku, Seitsemäskö sinut oli tähän johdattanut? Kahdeksas vielä saattoi menetelläkin, Yhdeksäs oli jo liikaa.
Kymmenenteen leikkisi lopetit, Koska satut huomaamaan… Minä olin se kymmenes, Joka joutui aamulla ilman sinua heräämään.
~~***~~
Ja nyt kun kerran pääsit tänne asti, painathan vastaus-nappulaakin? :3
|
|
palkki
Alokas
~Miss. Autumn Girl~
Posts: 20
|
Post by palkki on Dec 25, 2008 16:52:44 GMT 1
Aaaa, kiitän ja anteeksi hirmuinen epäaktiivisuuteni kun kaikessa ihanassa laiskuudessani en ole jaksanut tänne vastata. ;;___;; Mutta kiitän kommenttista ihan mielettömästi. <3 *haliruttaus*
Joo, tulen pahistelemaan sitten näiden tekstieni kanssa tänne. Koska tahdon levitellä tätä yhtä jatkistani nyt joka paikkaan josko edes jostain siihen saisi kommenttia, niin lappaanpa sitä siis tännekin. Meep, josko loku lukisi, nee? Varoitan sitten näin etukäteen osien pituudesta, joten.. Älkää kuolko niihin. Yrittäkää lukea edes tämä ensimmäinen (kilometriosa) loppuun ja sanoa siitä jotain, joohan? Ja pitkät osat johtuvat siitä, ettei noita yksinkertaisesti voi lyhentää mitenkään muuten fiksusti kuin jättämällä ne noin pitkiksi. Joten joo. Edelleen, älkää kuolko ennen kuin olette lukeneet ja mahdollisesti myös kommentoineet sitä, joo? Kappalejako sukkaa syystä, koska foorumi ei hyväksy sisennyksiä tekstin alkuun, niitä ei näy vaikka ne alkuperäisessä tekstissä ovatkin. Joten siksi se on tuollainen oudoista kohdista jaettu, mikä pidentää sitä ihan hemmetisti entisestään. ;;__;;
~~***~~
Otsikko; Loppuratkaisun alkusoitto - Prelude to the Denouement Kirjoittaja; palkki Beta; Microsoft Works Genre; Romantiikka, Draama Ikäsuositus; PG-13 Paritukset; Selviävät tarinan aikana Varoitukset; Muutamia kirosanoja lievästi esiintyy sekä, ei kuitenkaan kovin tarkasti kuvailtua, väkivaltaa löytyy jonkin verran. Yhteenveto; Elokuvabisneksessä tapahtuu jälleen. Eräs joukko on tullut New Yorkiin, Washingtoniin, kuvaamaan uutta menestyselokuvaansa. Niin kameran edessä kuin kulisseissakin kuhisee huhuja romantiikasta, pettureista ja menetetyistä ystävyyksistä. A/N; Paritukset jätetty pois spoilereiden takia. Mutta, muokattu versio eräästä toisesta alkuperäisestä tarinastani, The Seven Days of My Lifesta. Kaikki hahmot ovat tuttuja alkuperäisestä tarinasta, tosin nimet saattavat olla muuttuneet suuntaan jos toiseen. Sukunimet etenkin, etunimiä pyrin muuttamaan mahdollisimman vähän. Novellin nimi tulee Harry Gregson-Williamsin eräästä sävellyksestä ja sen suomennoksesta.
~~***~~
Kesäkuu 1.
Tummansininen, melkein musta iltapuku. Tummat korkokengät loivat pieniä kopisevia askeleitaan märkään katuun. Ne kuulostivat nopeilta, melkoisen uupuneilta. Hämärään iltaan toivat tunnelmaa lasi-ikkunoitten takana onnellisesti kynttilänvaloissa illastavat rakastuneet. Kyyneleet sekoittuivat katulampun valossa erotettavaan tihkusateeseen. Hiukset heilahtivat merkitsevästi. Nuori, tuskin vielä kovinkaan paljon päälle parikymppinen, nainen juoksi ripein, jo hiukan horjahtelevin askelin kosteaa katua alaspäin. Hän ei tiennyt missä oli, hän ei tunnistanut enää maisemia. Todennäköisesti hän oli kääntynyt väärään suuntaan siitä ainoasta kulmauksesta, jonka oli tunnistanut vielä ennen kyyneleitä. Kuului kolahdus, korko osui katukivetyksen kohoumaan. Varjosta erotti, kuinka hän horjahti katulamppua kohden, sen valon alle. Hän takertui pylvääseen, alkaen kiskomaan kenkiä jaloistaan. Itkua ei kuulunut, mutta hennosta valosta huolimatta kyyneleet pystyi näkemään. Sotkuinen meikkaus ei käynyt hänelle luontoon, mutta kyyneleet olivat saaneet ripsivärit valumaan. Poskia reunustivat tummat viirut.
Kengät lensivät maahan, jäivät niille sijoilleen. Kukaan ei ennen aamua tullut niitä siitä poimimaan, kyllähän hän sen tiesi. Aivan sama, ei hän enää niitä kuitenkaan koskaan pitäisi. Lahja ne olivat olleet, uuden projektin kunniaksi. Miksei Matt käsittänyt, ettei hän viihtynyt korkokengissä muuta kuin pakonomaisesti kameran edessä?
Valon alta näkyi puisto. Ei kaukana, tien toisella puolella. Oliko se tuttu, kenties tuntematon, siitä ei ollut tietoa. Mutta se joka tapauksessa näytti tutulta. Tai sitten kyse oli vain pimeän ja pelon luomasta harhasta. Kuka tietää. Joka tapauksessa hän lähti huojuen kävelemään sitä kohti. Vaikka he olivat suht kaukana Washingtonin ydinkeskustasta, paikalla liikkui silti melko paljon autoja vielä tähän aikaan, keskiyön jälkeen. Mutta juuri nyt niitä ei tullut yhtään. Kuin ihmeen kaupalla.
Hän käveli päin punaisia, välittämättä. Mistään ei kuulunut ääntäkään, sadepisarat valuivat pitkin hänen märkiä, ruskeita hiuksiaan. Väsyneet, kyynelistä vääristyneet kasvot määrätiedottomasti etsivät läheisintä, tyhjää puupenkkiä. Kun ensimmäinen osui silmään, vanha, rähjäinen maalaamaton ja märkä penkki, välittömästi hän suunnisti sille, istuen lepyttämään särkeviä jalkojaan. Hän katseli kosteita käsivarsiaan ja niitä verhoavia vaaleansinertäviä hansikkaita. Nekin olivat lahja. Lahja, jota hän ei ollut ansainnut. Taaskaan.
“Emily.” Ääni oli pelkkä kuiskaus. Hän ei nostanut katsettaan, mutta tunnisti äänen. Silmänsä sulkien nainen jätti vastaamatta, huokaisten raskaasti. Ennen kuin hän huomasikaan, joku nosti hänet syliinsä, varoen visusti iltapuvun helman nousemasta liian ylös. Suljetut silmät, raskas ilta, hiertyneet kantapäät -- Ne saattoivat hänet uneen.
Hämärästi hän unensa keskeltä kuuli koputuksen. Vaivalloisesti sängyllään kääntyen ja märkien hiusten valahtaessa kasvoille, Emily nosti varovasti päänsä tyynyltä aukaisten silmänsä. Maisemat poikkesivat täysin niistä eilisistä, jotka hän muisti nähneensä; vaaleilla ruskean eri sävyillä korostettu, ei kovinkaan suuri huone, jonka vastakkaisella puolella seisoi suuri, valkoisilla sälekaihtimilla varustettu ikkuna, jonka toisella puolella aukesi esiin pieni, betoninen parveke. Lähellä sängyn jalkopäätä näkyi valkoinen, puusta tehty ovi köyhällä kultamaalilla päällystettyine kahvoineen. Matto oli sitä samaa, vain vaaleampaa ruskean sävyä kuin seinätkin. Huoneen nurkassa oleva lipasto sen puoleen oli tummempaa sävyä, joten se erottui joukosta edukseen. Tuttu hotellihuone alkoi pikkuhiljaa kaivautua esille hänen tajunnastaan.
Mutta missä oli puisto, hämärät valot, tihkusade? Miten kaikki oli kadonnut, ihan yhtäkkiä? Silmiään hieroen Emily nousi varovasti istumaan, kuullen ovelta uuden koputuksen. Ovi ei ollut lukossa, ei voinut olla. Miten hänet oltaisiin muuten tuotu sinne, omaan huoneeseensa? Vilkaistessa itseään lipaston yläpuolelle sijoitetusta peilistä, hän kykeni huomaavaan kuinka kosteat hiukset tuntuivat sojottavan joka suuntaan ja hänellä oli yhä päällään se sama tumma, vartalonmyötäinen iltapuku kuin edellisenäkin yönä.
“Sisään, ovi ei ole lukossa”, hän tajusi sanoneensa ennen kuin oli edes kunnolla päässyt istumaan. Hiukan hän säikähti särähtävää ääntään ja yskähti pari kertaa saadakseen sen pois. Mahdollisesti se oli tullut eilisen sateen mukana. Mutta hän ei missään tapauksessa saanut vilustua, ei nyt. Ei juuri tärkeiden kuvausten alkajaisiksi.
Ovi aukesi hitaasti, mutta kuitenkin määrätietoisenoloisesti. Varovasti tutut miehen kasvot kurkistivat sisään ja nähdessään Emilyn, niiden sädehtimistä ei voinut olla huomaamatta. Mustat, vähän kiharat hiukset loivat häneen vähän ulkomaalaista tunnelmaa ja mikäli Emily ei olisi tiennyt hänen olevan pesunkestävä amerikkalainen, hän olisi varmaan luullut tämän olevan jostain ulkomailta. Mustat hiukset loivat jo pituutensa puolesta hyvää korostusta hänen vaaleille kasvoilleen, mutta etenkin ne tekivät oikeutta kirkkaan vihreille silmille. Ne katsoivat häntä pitkään, kuin yrittäen peitellä sitä todellisuutta, miten huolissaan ne eilen hänestä vielä olivat olleet. Yritys epäonnistui surkeasti.
“Huomenta”, oli ainoa, mitä hän sai suustaan, ennen kuin astui kokonaan sisälle. Emily ei antanut katseensa karata miehestä minnekään. Tämän mustaan pukeutuminen oli aina ollut jotenkin ristiriitaista hänen valoisaan persoonaansa nähden. Musta, hyvinkin mitäänsanomaton t-paita näytti melkein samalta kuin aina ennenkin, samoin nuo tummat farkut tuntuivat olevan hänellä joka ikinen päivä.
“Kuule”, mies lopulta aukaisi suunsa astuen kokonaan sisään huoneeseen ja sulki oven hiljaa perässään, “Siitä eilisestä…” “En jaksa tapella siitä nyt, Matt”, Emily kuiskasi, niin pienellä äänellä tosin, ettei ollut itsekään kuulla sitä. Mattin kasvoilla käväisi tuskin huomattava, kuitenkin hiukan huolestunutkin hymy. Varovaisesti hän asteli sängyn luokse, istuen sen reunalle Emilyn viereen. Tämä piti katseensa tiukasti painettuna lattiassa, mutta Matt ei antanut tämän häiritä itseään yhtään. Sen sijaan hän kiersi kätensä Emilyn olkapäille, sulkien tämän kosteat hiukset kätensä ja hänen niskansa väliin. Emily värähti hiukan niiden kylmyydestä.
“Ei kukaan sanonut, että meidän pitää tapella”, Matt kuiskasi kumartuen hellästi Emilyn korvan juureen, “Aioin vain pyytää anteeksi sitä. En olisi saanut huutaa sinulle sillä tavoin, ethän ollut syyllinenkään.” “Minä se olin tyhmä”, Emily mutisi takaisin, nostaen katsettaan lattiasta ovelle, “Itsehän minä suutuin syyttä. Eihän se tietenkään tarkoita että sinun ja Michellen välillä olisi mitään jos puhuisitte kahden yhden illan.”
Matt nosti toisenkin kätensä hänen ympärilleen ja sulki Emilyn halaukseen. Tämä kääntyi osittain Mattia päin ja kiersi kätensä tämän kaulalle. Ympärille laskeutui kutkuttavan syvä hiljaisuus, mikä tälle kaksikolle kahdenkeskeisinä hetkinä ei ollut mitenkään erityisen ominainen piirre. “Minä vain…”, Emily jatkoi hiljaa, miettien tarkasti miten muotoilisi sanansa, “En oikein pitänyt niistä kengistä.”
Matt vetäytyi hetkeksi kauemmaksi Emilysta, jolloin tämä näki hänen kasvoillaan pilkistävän huvittuneen katseen. Heidän kätensä hellittivät otteensa toisistaan hetkeksi, Mattin kasvoille syntyen pieni, huvittunut hymy. Mutta se ei ollut ivallinen, ei piruileva. Se oli vain huvittunut.
“Mutta kulta”, hän kuiskasi edelleen hymyillen silmiään myöten, “Olisit vain sanonut. Enhän minä sinua olisi niitä pakottanut pitämään, jos olisin tiennyt miten paljon vihaat niitä.” “En minä niitä vihannut. Ne vain… Eivät olleen minun tyyliseni.” Emilyn ääni oli alkanut pikkuhiljaa heräilyn jälkeen palata normaaliin korkeuteensa, mutta kumpikaan ei kiinnittänyt siihen erityistä huomiota enää. He vain katsoivat toisiaan, istuivat lähekkäin, melkein käsi kädessä. Mattin toinen käsi lepäsi Emilyn reidellä, kummankaan ajattelematta asiaa sen enempää.
Lopulta Mattin käsi nousi Emilyn kasvojen korkeudelle ja varovaisesti pyyhkäisivät poskea, jolla vielä heikosti näkyivät mustat ripsiväriviirut, jotka eivät yön aikana olleet pyyhkiytyneet tyynyyn tai hänen käteensä. Emily tarttui tähän käteen asettaen sen kämmenpuolen poskelleen, pää vähän kallellaan Mattia katsellen. Tämä katsoi hymyillen takaisin, ennen kuin kumartui suutelemaan Emilya.
Aika tuntui hetkeksi pysähtyvän, muttei liian pitkäksi aikaa. Suudelman päätyttyä kaksikko tuijotti toisiaan otsat yhteen painettuina, Mattin tutkaillessa Emilyn silmiä. Niiden vaaleansinertävä väri muistutti naisen haavoittuvaisuudesta, kertoi miten tämä ei kestäisi enää toista riitaa. Mustat juovat jatkuivat silmäkulmista poskia pitkin kohti leukaa, jossa niitä ei näyttänyt enää olevan lähes ollenkaan. Vaaleanrusehtavat hiukset laskeutuivat olkapäiden taakse lainehtien kosteudesta. Viimeöinen sade oli ilmeisesti ollut rankempi kuin mitä hän olikaan kuvitellut.
“Kuule”, Matt kuiskasi jälleen. Hän ei saanut äänelleen oikein pohjaa tässä tilanteessa ja Emily huomasi sen lähes välittömästi. Hän selvästi aikoi sanoa jotain, mitä oli epäillyt sanoa alusta asti. “Eilen illalla… Kun näit meidät kahden, yritin puhua sinulle, suutuit ja juoksit pois… Minne menit sen jälkeen?”
Emilyn valtasi epämiellyttävä hiljaisuus. Varovasti hän työnsi Mattin kauemmas itsestään, laskien katseensa sylissään lepääviin käsiinsä. Hiljaisuus tuntui suorastaan tukahduttavalta heidän ympärillään, mikä ahdisti häntä entisestään.
“Minä… En ole varma. En tiedä”, Emily lopulta myöntyi vastaamaan. Hän pysytteli hiljaa, nostamatta katsettaan, kuin toivoen että Matt sanoisi jotain. Ei vastausta. “Juoksin vain… Jonnekin, mistä ajattelin ettet löytäisi minua. Heitin kengätkin pois, anteeksi.” Hiljaisuus ympärillä tuntui kasvavan entisestään. “Päädyin puistoon. En tiedä mihin, johonkin vain. Istuin penkille, ehdin olla siinä hetken, ennen kuin… Ennen kuin joku puhui minulle. Mainitsi nimeni. Lopusta en muista mitään, aamulla heräsin täältä.”
Nostaessaan katseensa käsistään, Emily huomasi Mattin näyttävän hyvin miettiväiseltä. Tämä oli nostanut katseensa lievästi yläviistoon tuijottaen katon rajaa. Kumpikin pysyi yhä vaiti. Varovasti Emily kohotti toisen kätensä sylistään, sipaisten Mattin kasvoille valahtaneen mustan hiuskiehkuran pois. Tämä palautti miehen ajatukset takaisin huoneeseen, takaisin nykyhetkeen.
“Ethän ole vihainen?” Emily kuiskasi, silmäkulmat verhojen lomasta loistavasta hennosta valosta kiiltäen. Kyyneleitä. Matt katsoi häntä vaiti, mutta hänen kasvoillaan oli yhä se sama, lempeä ilme. Lopulta hän pudisti kevyesti päätään. “Ei se sinun syysi ole. Kukaan ei syytä sinua”, hän kuiskasi yhä hymyillen. Emily hymyili varovasti takaisin, jolloin Matt kumartui hänen puoleensa laskien suudelman hänen otsalleen, pyyhkäisten samalla vaivihkaa esille pyrkivät kyyneleet pois. Emilyn yhä herkänoloisesti hänelle hymyillen, Matt kohottautui sängyltä seisomaan.
“Minulla on eräs, jonka haluan esitellä sinulle huomenna”, hän lisäsi vielä, ennen kuin kääntyi kävelläkseen ovelle. Emily kuitenkin pysäyttää hänet tarttuen häntä kädestä, hymyilevä katse naulittuna hänen silmiinsä. Molemmat hymyilevät, ympärillä vallitsee vapautuneempi hiljaisuus kuin aikaisemmin.
Silloin ovelta kuului koputus. Matt kääntyi katsomaan sitä kohden, mutta Emily nykäisi hymyillen hänen kädestään, jolloin miehen katse suuntautui taas häneen. He hymyilivät toisilleen hetken ja kun ovelta kuului uusi koputus, Matt istahti takaisin Emilyn viereen kietaisten kätensä jälleen tämän hartioille. Emily nojasi Mattin olkapäähän hymyillen. Kyynelistä ei ollut enää tietoakaan.
Kolmatta koputusta ei enää kuulunut, vaan ovi työnnettiin auki. Emily kääntyi juuri silloin painamaan suudelmaa Mattin poskelle, mutta tämän tehdessä samaa suudelma kohdistuikin huulille. Kun kaksikko alkoi jälleen syventyä toistensa seuraan, ovelta kuului äänekäs rykäisy. Emilyn katse harhautui sinne ensimmäisenä, jolloin hän näki oven suussa seisovan miehen, joka katsoi kaksikkoa kysyvällä ilmeellä. Hänen hiuksensa ylsivät solisluihin asti ja lepäsivät olkapäillä suorina, näyttäen omaavan merkittävän värikirjon; löytyi punaisia raitoja, muutamia vihertäviä ja sinertäviäkin raitoja löytyi. Pääväri kuitenkin tuntui selkeästi olevan rusehtavanvioletti. Kasvoissa hänellä oli hyvinkin paljon samaa näköä kuin Mattilla, iho oli melkeinpä yhtä vaalea ja silmissä loisti samankaltainen kirkkaus tummanvihreän värin takaa. Pukeutumistyyli noudatti lähestulkoon täsmälleen Mattin tyyliä; tummanpuhuva, ei kuitenkaan ihan musta, mutta mahdollisesti hyvin tumman sininen, t-paita ja suorat, vaaleat farkut, joiden yhdestä vyölenkistä oli ilmeisesti takataskuun vedetty ketju.
Kukaan kolmesta ei saanut sanaa suustaan. Emily katsoi tuntematonta miestä hyvin pitkään, miettien tarkasti miten tällä saattoi olla niin paljon yhteistä ulkonäön kannalta Mattin kanssa. Matt sen sijaan nousi sängyltä vetäen kätensä Emilyn ympäriltä ja käveli miehen luokse, tarkkaan tätä silmiin katsoen. Mies ei ollut tästä moksiskaan, mittaili vain Mattia päästä varpaisiin peukalot farkkujen etutaskuihin työnnettyinä. Hän oli melkein tasan tarkkaan Mattin pituinen, heissä saattoi olla ihan hienon hieno pituusero, jota paljaalla silmällä oli melkein mahdotonta huomata.
“Mitä sinä täällä teet?” Matt mutisi hyvin tuttavallisenoloisesti miehelle hampaidensa välistä. Tämä vain kohautti olkiaan virnistäen pienestä, sanoen tulleensa tarkistamaan Emilyn olevan kunnossa. Kuullessaan nimensä mainittavan tässä epämääräisessä keskustelussa, Emily nousi sängyltä ja tarkasteli miestä kulmat kurtussa edelleen miettien, miksi tämä vaikutti niin tutulta.
“Mitä sinä hänestä haluat?” Matt kysyi matalasti. Emily huomasi miten hänen kätensä puristuivat melkein refleksinomaisesti nyrkkiin hyvin huolestuttavasti. He ihan selvästi tunsivat toisensa, ei tämä voinut olla ensimmäinen kerta kun he näkivät, jos Matt käyttäytyi tuolla tavalla häntä kohtaan.
“Viimeöisen jälkeen hän varmasti kaipaisi lepoa. Mutta kun sinä olet täällä, en usko että hän saa sitä kovinkaan paljoa”, mies letkautti keveästi olkiaan uudelleen kohauttaen. Matt näytti kihisevän raivosta, mutta Emily ei uskonut sen olevan sen arvoista. Niinpä hän kiinnitti miehen huomion itseensä, jottei tämä ärsyttäisi Mattia enempää. “Anteeksi nyt vain, mutta tunnenko minä sinut jostain?” “Viime yönä”, mies aloitti, kääntyen Mattin puolesta Emilya kohden, “Olit yksin siellä puistossa. Tiesin Mattin tehneen jotain älytöntä taas kun näin sinun lähtevän niistä juhlista, joten päätin seurata ettei sinulle tapahtuisi mitään. Vasta puistossa ehdin vihdoin luoksesi. Ja tarina kertookin, että toin sinut tänne.”
Emily näytti hölmistyneeltä vilkaistessaan Mattia. Tämä näytti edelleen menettävän malttinsa hetkellä millä hyvänsä. “Mutta miksi? Kuka sinä edes olet?” Emily tunsi olonsa hölmöksi noiden kysymysten jälkeen. Ne eivät tuntuneet sopivan tilanteeseen ollenkaan, saatikka sitten hänen omaan suuhunsa. Mutta se näytti kuitenkin rauhoittavan ainakin Mattia vähäsen; todennäköisesti hän halusi Emilyn saavan vastaukset, jotka hän jo itse tiesi perin hyvin.
“Miksikö? Koska isoveli ei osaa näemmä pitää huolta siitä, mikä on hänelle tärkeää”, mies vastasi naurahtaen. Matt löi häntä avokämmenellä takaraivoon turhautuneen näköisenä, mutta näemmä enemmänkin tuttavallisesti kuin vihamielisesti. Emily ei kuitenkaan ehtinyt sitä sen enempää ajatella, koska vihdoin hän tajusi, mitä mies tarkoitti. Mystisesti palaset loksahtivat paikoilleen silmän räpäyksessä ja ennen kuin Emily ehti saada sanaa suustaan, Matt työnsi miehen ovea kohden vastaten Emilyn oivallukseen; “Aivan, veljeni. Pikkuveli, jos tarkempia ollaan.” Sitten hän taas keskitti huomion ovella edelleen lykkivään mieheen; “Mene nyt jo ulos, Jeff, perhana. Ihmiset tahtovat yksityisyyttä.”
“Tuon sinulle kahvin”, Jeff lupasi kun hän oli jo päätynyt käytävälle. “Saako neidille olla mitään?” “Tuo maitokahvi”, Matt tuhahti närkästyneenä ja sulki oven veljensä virnistelevän katseen edessä. Oven sulkeuduttua Matt kääntyi jälleen Emilyn puoleen, joka seisoi yhä keskellä lattiaa hyvin hämmentyneen näköisenä. Yhtäkkiä oli tapahtunut niin tavattoman paljon, eikä hän osannut juuri sillä hetkellä sanoa, saati sitten ajatella, yhtään mitään selkeää.
“Hän on aina tuollainen”, Matt sanoi närkästys äänestään kuultaen. Emily nyökkäsi varovasti; ei hän tiennyt mitä muutakaan siinä tilanteessa nyt olisi voinut tehdä. “Hän oli se, jonka tahdoit esitellä?” Matt nyökkäsi. Emily istahti sängylle, tarkastellen Mattia pää kallellaan. “En tiennytkään että veljesi tekee samaa elokuvaa. Mikset kertonut aiemmin?” “Sain sen itsekin selville viimeyönä. Tapasin hänet avajaisbileissä”, Matt mutisi olkiaan kohauttaen. “En ajatellut sen olevan niinkään tärkeää vielä silloin, kun et liikkunut lähistöllä.” “Koska vietit aikaa Michellen kanssa”, Emily sanoi huolettomasti, kädellään heilauttaen kosteat hiuksensa olkansa ylitse selänpuolelle. Matt katsoi häntä alta kulmiensa. “Mehän sovimme, ettei tästä asiasta riidellä.”
“Ei kukaan ole mitään riidellytkään”, Emily hämmästeli kammaten hiuksiaan kädellään, “Kunhan sanoin.” “Kyllä minä tiedän mitä ajoit takaa kun otit asian esille. Sinä vain --” Matt ei ehtinyt lauseensa loppuun, kun Emily jätti hiuksensa sikseen nousten rivakasti seisomaan. Hänen kasvoiltaan loisti tavallistakin uhmakkaampi ilme. “Ai minä vain? Kukahan se baaritiskin ja kahden viinilasin äärellä kuului lepertelevän kauniita asioita Michellelle?” “Yritin vain lohduttaa häntä. Hän oli musertunut kun sai tietää, ettei saanutkaan sitä pääroolia.” “Niin masentunut, että lupauduit viettämään koko yön hänen kanssaan?!” Vastausta kuitenkaan odottamatta Emily kumartui sänkynsä viereen, vetäisten sen alta esiin mustan kenkäparin. Nopeasti hän pujotti ne jalkaansa, suoristautuen sen jälkeen edelleen vihaisesti Mattia katsoen. Tämä ei virkannut mitään, katsoi vain melkein yhtä vihaisesti takaisin. Jokin hänen katseessaan kuitenkin anoi anteeksipyyntöä, Emilyn kuitenkaan sitä huomaamatta.
“Jos sallinet, minulla on tapaaminen”, Emily sähisi yhteen puristettujen huultensa välistä tiukasti silmillään Mattia tuijottaen. Tämä ei sanonut mitään ja päästi mukisematta Emilyn ohitseen ulos huoneesta, kuitenkin mielessään vain pysäyttää tämä ja pyytää anteeksi. Mutta alitajuisesti hän kuitenkin tiesi, ettei siitä olisi mitään hyötyä; olihan se nähty ennenkin. Riita vain pahentuisi entisestään.
Emilyn kuitenkin melkein heti kadottua ovesta käytävälle, sieltä alkoi kuulua äänekästä meteliä. Matt, joka kuumeisesti oli Emilyn katseen nähtyään heti alkanut miettimään, miten voisi lepyttää tämän, havahtui omista ajatuksistaan ja työntyi ovesta ulos käytävälle, nähden Jeffin hämmentyneen katseen suunnattuna itseensä Emilyn yrittäessä tolkuttaa hänelle, ettei hän, syystä tai toisesta, ollut nyt sillä tuulella, että ottaisi osaa tähän pelleilyyn. Matt ei tiennyt mistä ole kyse, mutta Emilyn reaktiosta päätellen Jeff oli taas mennyt tekemään jotain äärettömän typerää. Niinpä Matt päätti pelastaa tilanteen kävelemällä kaksikon väliin, lopettaen Emilyn kipakat selitykset kuin seinään. Hän riisti Jeffiltä tämän kädessä pitämät pahviset kahvimukit, joita hotellin aulasta sai, ojentaen ne Emilylle, ennen kuin kääntyi takaisin veljensä puoleen valmiina sanomaan tälle pari valittua sanaa.
Emily oli kuitenkin vielä enemmän raivoissaan kuin äsken. Hän tuijotti käteensä ilmestyneitä kahvimukeja, nähden toisessa mustaa kahvia ilman maitoa, toisessa haaleanrusehtavaa maitokahviaan. Melkein automaattisesti hän ojensi kättään Mattia kohden ja päästi tämän mukin putoamaan kädestään; suoraan Mattin jalkojen juureen. Kuuma kahvi levisi hänen lahkeilleen ja välittömästi hän käännähti Emilyn suuntaan, katsoen vuoronperään tätä ja lahkeitaan, kasvoillaan hyvin yllättynyt, räjähdysherkkä ilme.
Toinen muki yhä tiukasti kädessään Emily lähti kävelemään Mattin ohitse kohti käytävän päätä. Matt kuitenkin pysäytti hänet käsivarresta tarttuen, jolloin Emily pyörähti ympäri ja “vahingossa” onnistui läikäyttämään kädessään olevan mukin sisällön Mattin paidalle. Se ei ollut niin kuumaa kuin toisessa mukissa ollut kahvi oli ollut, mutta Mattin ilmeestä päätellen tämä kohtaus ei kuitenkaan ollut kuulunut hänen suunnitelmiinsa. Emily yritti muuttaa kasvonsa häpeämättömän ilkikurisesta virneestä peruslukemille, heittäen Mattia vielä tyhjällä mukilla ja sen sisälle jääneillä maitokahvin rippeillä.
“Ääliö”, Emily tuhahti ja kääntyi, jatkaen matkaansa käytävän päässä olevalle hissille asti. Hissi oli vielä ylimmässä kerroksessa, joten hänen ei tarvinnut odottaa sen saapumista yhtään sen kauempaa, kuin olisi halunnutkaan. Juuri ennen kuin ovet sulkeutuivat, Emily näki kaksikon vielä epäuskoisesti katsovan itseään.
|
|